Vuodesta toiseen Suomessa toistuu sama kaava: oli se sitten 612-marssi tai jokin Sinimustien uusi tempaus, mediaan alkaa valumaan kuvia tapahtumista. Soihtuja, tiukka muodostelma, poliisisaattue; tilanne näyttää merkittävältä. Jos katsotaan itse lukuja, niin marssiin osallistuu vain satoja ihmisiä. 612-marssiin osallistui viime vuonna 500-700 ihmistä, Tampereen valkoiseen vappuun noin 100. Puhutaan todella pienestä joukosta, joka saa strategiallaan itsensä näyttämään kokoaan suuremmalta.

Äärioikeisto on oppinut marssien suhteen yhden toimivan tempun, jota toistetaan vuosittain. Se Ilmoittaa marsseistaan poliisille hyvissä ajoin. Siinä kaikki. Kokoontumislaki takaa etusijan ensimmäiselle ilmoittajalle. Poliisi on velvollinen turvaamaan kulkueen. Vastamielenosoitus jää sivuun. Tässä ei ole kysymys "voimasta", vaan yhdestä lomakkeesta, joka täytetään joka vuosi. Tätä ei haasteta koskaan.

Pitää myös myöntää asia, jota harvoin sanotaan ääneen. Äärioikeisto on poikkeuksellisen taitava mielikuvien rakentamisessa. Soihdut, yhtenäinen ulkoasu, järjestys, vakavuus. Kaikki tämä viestii voimaa, yhteenkuuluvuutta ja tietynlaista päämäärää. Tämä on ihan tietoinen rekrytointistrategia, erityisesti nuoria miehiä kohtaan. Kun 19-vuotias mies näkee tällaisen järjestäytyneen marssin, joka viestii omistavansa tilan, se vetää puoleensa. Ei millään ideologialla, vaan voimalla, sillä tunteella, että tässä joukossa olet osa jotain merkittävää. Vastamielenosoitus ei taistele tätä vastaan, se vahvistaa aseman. Hajanaisuus vs. järjestäytyneisyys. Reaktio vs. aloite. He näyttävät toimijoilta, me reaktiolta.

Äärioikeisto mobilisoi jonkun puolesta. He marssivat Suomen puolesta, veteraanien puolesta, "kansan" puolesta. Vaikkakin nämä viitekehykset olisivat kuinka vääristeltyjä, se antaa osallistujille tunteen, että he rakentavat jotain, kuuluvat johonkin tai puolustavat jotain arvokasta. Vastamielenosoitus ei tarjoa tätä. Se tarjoaa ainoastaan viitekehyksen, jossa ollaan jotain vastaan, se on motivaationa reaktiivinen ja helppo marginalisoida. Äärioikeiston vahvuus ei ole lukumäärässä tai organisaatiossa, sillä on vain vastaus kysymykseen "miksi olet täällä?" ja vastaus on myönteinen. Tähän pitäisi antaa vastalause.

Luodaan jotain uutta, ei kopioida eikä reagoida. Ei vastamielenosoitusta. Ei "X kaupunki ilman natseja". Oma juhla, oma päivä, oma identiteetti. Kuvitellaan vaikkapa marssi, johon osallistuisi 5000 ihmistä. Perheitä, nuoria, eläkeläisiä, maahanmuuttajia, yhdistyksiä, urheiluseuroja, ammattiliittoja. Järjestäytyneenä, näyttävänä ja arvokkaana. Marssi sille, mitä Suomi oikeasti on.

Tällä viedään pohja siltä, mitä äärioikeisto yrittää. 612-marssi ja Valkoinen vappu kutistuu siihen mitä ne oikeasti ovat: muutama sata ihmistä kadunkulmassa. Ilman poliisisaattuetta, ilman draamaa, ilman vastamielenosoitusta, joka antaa heille merkitystä. Ja se nuori tyyppi, joka hakee voimaa ja yhteisöä näkee nyt myös vaihtoehdon, joka ei vaadi vihaa sisäänpääsylippuna. Tällainen mielikuvien kaappaus ei tapahdu argumenteilla, vaan luomalla jotain näyttävää ja voimakasta, joka vetää puoleensa.

612 rakennettiin tyhjästä, se on nykyään "perinne". Pride kerää kymmeniä tuhansia, naistenmarssi kerää tuhansia, Elokapina mobilisoi satoja. Kaikki alkoivat ideasta. On siis mahdollista tehdä tämä uudestaan, eri tulokulmasta, suuremmalla väestöpohjalla ja paremmalla asialla. Jos tämä resonoi, kommentoi ja vie ajatusta eteenpäin.

Tampereen vapun tapahtumat ja sinimustan liikkeen marssin ympärillä vellonut keskustelu on nostanut ainakin itselläni pintaan kysymyksen poliisin roolista poliittisissa mielenosoituksissa. Monet pohtivat videoiden perusteella, kohteleeko poliisi eri laidan toimijoita tasapuolisesti. Pelkän mutuilun sijaan ois mielestäni syytä tarkastella, mitä me tiedetään suomalaisen poliisikunnan omasta poliittisesta arvomaailmasta ja vetää sen pohjalta keskustelua eteenpäin.

Juha Kääriäinen ja Jarmo Houtsonen (Polamk) julkaisivat vuonna 2016 laajan kyselytutkimuksen poliisien puoluekannatuksesta. Ylivoimainen enemmistö poliiseista kannattaa Suomessa oikeistolaisia puolueita. Yhteensä 75 % kyselyyn vastanneista ilmoitti kannattavansa joko Kokoomusta tai Perussuomalaisia. Kokoomuksen kannatus oli noin 40-45 %, Perussuomalaisten 30 %. Vasemmistoliiton ja SDP:n kannatus oli poliisien keskuudessa marginaalista verrattuna yleiseen kannatukseen Suomessa.

Poliisien arvomaailmaa leikkaa usein arvokonservatismi. Tutkimusten mukaan (Kääriäinen, J. & Houtsonen J. (2016) poliisit painottavat keskimääräistä enemmän perinteisiä arvoja, järjestystä ja turvallisuutta, maahanmuuttokritiikkiä ja rangaistusten tiukentamista.

Vaikka poliisien yksityinen arvomaailma on oikeistolainen, Suomessa korostuu viranomaistoiminnan objektiivisuus. Poliisibarometri 2024 osoittaa, että 92 % suomalaisista luottaa poliisiin. Poliisin on myös toimittava lain mukaan, riippumatta omista poliittisista näkemyksistään. Poliittinen aktiivisuus on kuitenkin sallittua vapaa-ajalla (vaikkapa kunnallispolitiikassa), mutta virkapuvussa poliittinen kanta ei saa näkyä.

Vaikka poliisin toimintaa ohjaa laki, mielenosoitusten kaltaisissa erittäin jännitteisissä tilanteissa yksittäinen poliisi joutuu käyttämään huomattavaa harkintavaltaa sekunneissa. Kysymys herääkin, voiko yllä mainittu tutkittu asenteellinen etäisyys vasemmistolaiseen aktivismiin ja toisaalta läheisyys oikeistokonservatiivisiin arvoihin vaikuttaa siihen, kenen toiminta tulkitaan nopeassa tilanteessa uhkaavaksi tai häiriöksi?

Tutkimuksissa on myös viitattu ns. "ammatilliseen vinoumaan". Poliisi kohtaa työssään usein tiettyjä ihmisryhmiä (kuten anarkisteja tai radikaalivasemmistoa) nimenomaan vastapuolena järjestyshäiriötilanteissa. Avainsanoina tässä: selektiivinen altistuminen, poliisikulttuuriin sosiaalistuminen ja vahvistusharha. Kun tähän yhdistetään se tutkittu tosiasia, että poliisikunta on poliittisesti oikeistoon päin kallellaan, syntyy rakenteellinen riski sille, että tietyn tyyppinen liikehdintä voidaan nähdä automaattisesti vaarallisempana kuin toinen.

Yllä mainitun barometrin luottamus on kansallinen keskiarvo, mutta on myös mielestäni huomioitavaa, että luottamus vaihtelee väestöryhmittäin. Jos tietty osa kansalaisista kokee, että poliisin asenteet vaikuttavat kenttätyöhön, kuten nyt vaikkapa Tampereen kaltaisissa tilanteissa, tämä yleinen luottamus voi alkaa rakoilla, varsinkin tietyissä poliittisissa alakulttuureissa.

Mielestäni on ihan aiheellista kysyä, että onko poliisilla riittävästi sisäistä itsekritiikkiä ja monimuotoisutta tunnistamaan omat mahdolliset biaksensa, kun he asettuvat rintamaan mielenosoituksissa? Jos 75 % ammattikunnasta kokee tietyt puolueet omakseen, vaatiiko täydellinen tasapuolisuus aktiivista työtä, jota ei pelkällä virkavalan vannomisella saavuteta?

!!! Lyhyestä virsi kaunis (TL;DR): Tampereen tapahtumat herättävät kysymyksiä poliisin puolueettomuudesta. Tutkimusten mukaan 75 % poliiseista kannattaa oikeistoa (Kokoomus/PS) ja on keskimääräistä arvokonservatiivisempaa. Vaikka luottamus poliisiin on korkea, on syytä esittää kysymyksiä siitä, miten tämä asenteellinen vinouma vaikuttaa nopeaan harkintavaltaan mielenosoitustilanteissa.

TYÖMIEHET, TOVERIT JA ISÄNMAAN PUOLUSTAJAT!

On tullut hetki repiä silmiltämme se valheen verkko, jota kulttuurimarxistiset dosentit ja punavihreät hapatuksen levittäjät ovat kutoneet! He puhuvat teille "luokkataistelusta", mutta me tiedämme paremmin: todellinen vihollinen ei ole se, joka vie leivän pöydästänne veroparatiisin kautta, vaan se, joka näyttää ruskealta!

MEIDÄN OHJELMAMME ON SELVÄ:

I. SUURPÄÄOMA ON KANSAN TURVA

Älkää uskoko ay-liikkeen kavalatuksia! Mitä enemmän rikkautta keskittyy harvoille, sitä kirkkaammin loistaa kansallinen kunniamme. Meidän on suojeltava miljardööriä, sillä hän on se uusi työläinen, joka kantaa harteillaan koko pörssikurssin painon. Palkanalennus on vain säästöä yhteiseen hyvään, eli uusiin panssarivaunuihin!

II. LUOKKATIEDOTTOMUUS ON VOIMAA

Unohdakaa puheet työläisten oikeuksista. Todellista "kansallista sosialismia" on se, että potkimme alaspäin, jotta ylhäällä olevilla olisi helpompi hengittää. Meidän sankarimme, Halla-ahon viileä logiikka ja Purran jämäkkä leikkauspolitiikka, ovat osoittaneet: kun köyhältä viedään, kansa rikastuu hengessä!

III. TAISTELU KULTTUURIBOLŠEVISMIA VASTAAN

Tulevaisuus ei löydy oppikirjoista tai sivistyneestä keskustelusta, vaan kunnollisesta huutamisesta! Sivistys on heikkoutta. Me vaadimme oikeutta olla ymmärtämättä monimutkaisia asioita!

>"Jokainen leikattu euro pienituloiselta on yksi naula lisää herrasväen ja woke-eliitin arkkuun!"

HUUTO ON MEIDÄN ASEEMME!

Nouskaa, te unohdetut! Huutakaa naisille, huutakaa muukalaisille, huutakaa kaikille, jotka eivät mahdu meidän ahtaaseen muottiimme! Se on ainoaa sosiaalipolitiikkaa, jota todellinen kansallinen sosialisti tarvitsee.

ALAS SIVISTYS – ELÄKÖÖN PUHDAS VIHA

Oon seurannut tätä kiusaamiskeskustelua jo pitkään ja rehellisesti sanottuna kyllästyttää iänikuinen "puhu aikuiselle" lasten kohdalla tai "jätä omaan arvoonsa" aikuisten kohdalla. Totuus on, että kiusaaminen loppuu vasta, kun voimasuhteet muuttuvat.

Kiusaaminen ei oo mikään asia, josta voi neuvotella. Se on kiusaajan tietoinen valinta käyttää valtaa toista ihmistä vastaan. Niin kauan kuin kiusaajalla on sosiaalista, fyysistä tai henkistä ylivoimaa uhrinsa yli, sillä ei oo mitään syytä lopettaa. Miks kiusaaja luopuisi asemastaan, jos siitä ei seuraa mitään konkreettista vastarintaa?

Kiusaajat harvoin tuntee empatiaa kohdettaan kohtaan, mutta ne pelkää oman asemansa menettämistä. Vasta sitten kun kiusaamisesta tulee kiusaajalle itselleen riski (esim. sosiaalinen häpeä, fyysinen puolustus) se lopettaa. Kiusaaja tarvitsee myös yleisön. Jos uhrilla on takanaan voimaa ja hän onnistuu kääntämään yleisön kiusaajaa vastaan, valtasuhteet muuttuu ja kiusaaminen loppuu. Se on karua, mutta heikkous vetää kiusaajia puoleensa. Kun ihminen löytää oman sisäisen voimansa ja lakkaa olemasta kohde, kiusaaja siirtyy seuraavaan. Omat kokemukset tukee tätä vahvasti. Näin yläasteella, kuinka viikkoja jatkunut piina päättyi välittömästi, kun kiusattu päätti laittaa kiusaajan kenttään. Tilannetta seurasi vierestä luokallinen ihmisiä, ja se oli meille kaikille opetus siitä, miten maailmassa vallitsee vielä tietynlaiset karut luonnonlait. On mun mielestä turha odottaa, että maailma muuttuu pyytämällä. Valta on ainoa työkalu, jolla kiusaaminen oikeasti katkaistaan. Olipa kyse sitten fyysisestä tai verbaalisesta puolustautumisesta.

Välillä kun kattoo nykyistä poliittista ilmapiiriä vuonna 2026, ei voi kuin nauraa sille, mistä me väännettiin kättä vielä muutama vuosi sitten. Esimerkiks Marinin Jauhojengi-jupakka, sitä puitiin viikkokaupalla :D Vaadittiin huumetestejä videon perusteella, jossa porukka tanssii olohuoneessa, analysoitiin taustalla kuuluvia sanoja kuin ne ois ollu jotain valtiollisia salaisuuksia ja puhuttiin instituution arvokkuudesta. Myöhemmin kauhisteltiin nahkatakkia Ruisrockissa.

Jos vertaa tähän päivään, niin tuntuu ihan absurdilta. Nyt pöydällä on miljardien leikkaukset, EU:n tarkkailuluokka alijäämän takia, jatkuva huoli itärajan turvallisuudesta ja hyvinvointialueet, jotka huojuu romahduksen partaalla. Politiikka on pelkkää selviytymistaistelua ja vakavia rakenteellisia kriisejä.

On ihan uskomatonta, kuinka paljon media-aikaa ja kansallista energiaa poltettiin siihen, että pääministerillä oli hyvä meininki vapaa-ajalla.

Tehdäänkö tätä jo? Tuntuisi ainakin omasta mielestä aika konkreettiselta ratkaisulta tällaisessa vaikeassa taloustilanteessa. Me istutaan tällä hetkellä n. 250 miljardin euron eläkevarojen päällä ja niitä sijoitetaan ulkomaisiin kasvuyrityksiin ja rahastoihin. Suomalaisten työllä tuotettua pääomaa siis käytetään kasvattamaan ulkomaista pääomaa ja samalla ihmetellään, miten täällä meillä talous sakkaa ja sote murentuu. Niiden eläkerahojen turvallisuus on pelkkä harha, jos talous ympäriltä kuihtuu pois. Osa näistä ulkomaille valuvista miljardeista pitäis ohjata suoraan kotimaiseen innovaatioon ja teollisuuteen.

Oikeisto haluaa kasvua leikkaamalla, vasemmisto verottamalla. Kumpikaan ei uskalla koskea eläkevaroihin. Suomen suurin sijoittaja vois olla suomalainen työntekijä omien eläkevarojensa kautta ja sijoituksille saataisiin vieläpä tuplatuotto: investointi ei tuota ainoastaan sijoitustuottoa vaan myös työpaikkoja ja verotuloja, joilla tulevaisuuden eläkkeet voidaan maksaa.

Oon tässä viime aikoina miettinyt omaa peruskouluaikaani 2000-luvulla ja sitä, miten vahvasti kirkko ja kristinusko olivat silloin läsnä arjessa. Kiinnostais kuulla nykyisiltä oppilailta, vanhemmilta tai opettajilta, onko meno muuttunut yhtään erilaiseen suuntaan?

Muistan omalta ajaltani ainakin seuraavat jutut:

Pakollinen uskonnon opetus: Jos sut oli kastettu kirkkoon, oli pakko mennä uskonnon tunnille. Elämänkatsomustietoa ei saanut valita, ellei eronnut kirkosta virallisesti. Tuntui hullulta, että maailmankatsomus oli lukittu jonkun vauvana tehdyn kasteen perusteella. Itse olisin halunnut opiskella ET:tä, mutta ei annettu.

Aamunavaukset: Yläasteella oli säännöllisesti aamunavauksia, joissa oli täysin kristilliset teemat. Näille ainakin omassa kaveripiirissä enimmäkseen naureskeltiin, mutta nykyään tuntuu oudolta, että tuollaisia on edes ollut.

Koulun juhlat: Joulujuhlat ja kevätjuhlat olivat välillä kuin kirkossa olisi ollut. Suvivirren nyt ymmärtää traditiona, mutta ne kaikki muut Jeesus-jutut siinä ohessa tuntuivat järjettömältä neutraalissa oppilaitoksessa.

Retket kirkkoon: Ala-asteella tehtiin säännöllisesti matkoja lähikirkkoon ihan oikeisiin jumalanpalveluksiin. Ne eivät olleet mitään arkkitehtuurisia tutustumiskierroksia, vaan ihan tunnustuksellisia tilaisuuksia saarnoineen ja ehtoollisineen.

Miten asiat on nykyään?