u/ChemistrySweet2635

Olisiko kenelläkään vinkkejä, kun olen epävarma rintojeni koosta?

Minua on aina haukuttu laudaksi ja lapsen kropan omaavaksi.

Rintaliivi kokoni on 65F, jos se auttaisi hahmottamaan kuinka pienet ne on.

Auttakaa, miten saisin itsevarmuutta olla oma itseni?

Ajattelin huvikseen täältä kysyä.

Olisko täällä ketään joka on samassa tilanteessa tai osaisi antaa vinkkejä?

Eli mua on alkanut vasta lähiaikoina ahdistamaan mun elämä.

Taustaa:

Olen tällä hetkellä 21 vuotias.
Yläasteella 14-vuotiaana sairastuin syömishäiriöön ja muihin mielenterveysongelmiin ja siitä alkoivat vaikeudet.
Eristäydyin muista ihmisistä ja jäin kotikouluun, kun kouluun meno alkoi ahdistamaan.
Peruskoulusta pääsin juuri ja juuri läpi, jollain 5 keskiarvolla.

Peruskoulun jälkeen aloin opiskelemaan amiksessa.
Tämä jäi kesken, koska sairastuin taas ja tällä kertaa fyysisiin ongelmiin, eli krooniseen kipuun.
Minulle tehtiin siis pään alueen leikkaus ja siitä alkoivat krooniset kivut.
Tuo tilanne on edelleen sama nykypäivänä, vaikka leikkauksesta on kohta 5 vuotta.

Nykyään olen käynyt myös parissa muussa leikkauksessa jalkavaivojen takia ja todennäköisesti lisää on tulossa.

Asun vielä vanhemmalla.
En ole ”uskaltanut” muuttaa, koska ahdistaa, kun ei ole työpaikkaa tai vakituisia tuloja.

Syömishäiriötä minulle ei enää ole tai muita mielenterveysongelmia.
Välillä vaan ahdistaa ja masentaa oma tilanne.

Kavereita ei minulla ole. Kaverisuhteet ovat jääneet jo silloin yläasteella, kun sairastuin ja eristäydyin.

Sosiaaliset kontaktit ovat vanhempi jonka luona asun ja nuorempi sisarus, joka asuu jo omillaan.

En ole siis opiskellut mitään loppuun peruskoulun jälkeen.
Amiksessa olin, mutta se keskeytyi, kun krooniset kivut alkoivat.
Eli ei ole myöskään työkokemusta.

Alkaa pikkuhiljaa tuntua, että tää mun elämä oli tässä, kun on tätä samaa vuodesta toiseen.

En tee muuta, kuin olen kotona päivästä toiseen. Käyn kaupassa yksin tai vanhemman kanssa. Sisarus tulee kylään ja hengaan hänen kanssa. Lenkitän koiraani.

Omaan asuntoon haluaisin kovasti muuttaa koirani kanssa.
Ahdistaa asua vanhemman kanssa ja kaipaan omaa rauhaa/ ”aikuistumista” / vapautta.

Oma asunto olisi unelma, vaikka tiedän, että muuten mikään ei muutu.
Sitten olisin vain siellä yksin koirani kanssa ja muuten elämä olisi samaa.

Minulla on joka päivä kovat krooniset kivut, enkä tämän takia pysty opiskella tai käydä töissä.
Neurologit ovat luovuttaneet minun suhteen, koska kaikki lääkkeet ja hoitokeinot ovat kokeiltu.
Minut kirjattiin ulos neurologian poliklinikalta tämän vuoden alussa.

Olisiko täällä muita, joilla on vastaava tilanne?
Alkaa turhauttaa minun tilanne, kun olen vaan kotona toimintakyvyttömänä.
Olisin halunnut elää normaalia nuoruutta.